Lenita Airisto perheineen sotaa paossa Lopella

Lopen lehdessä 28.2.2018 oli koskettava katkelma Lenitan elämästä. Alla Sisko Savolaisen tekemä poikkeuksellinen haastattelu ajasta, jolloin Lenita perheineen asui Läyliäisissä.

Lenita kuvattuna sinikukkaisessa essussaan, joka vaihtui maalla sittemmin sokeriin. Kuva Lenita Airiston kuva-arkistot.

Kuk­kaes­su­kin vaih­tui so­ke­riin

Le­ni­ta Ai­ris­to (81) antoi pai­kal­lis­leh­del­le poik­keuk­sel­li­sen haas­tat­te­lun, kä­si­tel­len vuosi sitten ilmestyneen  ”Elä­mä­ni ja isän­maa­ni” -kirjansa sisältöä. Kirjassa Suo­men his­to­ria ja sen vai­heet li­mit­ty­vät yrit­tä­jä­nai­sen omaan elä­mään ja uraan, ih­mis­suh­tei­ta unoh­ta­mat­ta. kir­jan si­säl­töä Lo­pel­la vie­te­tyn ajan osal­ta, sillä tuo ajan­jak­so oli kai­kes­sa ka­ruu­des­saan hyvin dra­maat­ti­nen ja mer­ki­tyk­sel­li­nen.

Pom­mi­tuk­sil­ta tur­vaan Läy­liäi­siin

Hel­sin­gis­sä asu­neen Ai­ris­ton per­heen kuo­puk­sen lap­suu­den he­rä­ty­sää­ni oli il­ma­tor­jun­ta­si­ree­ni. Tal­vi­so­dan syt­tyes­sä mar­ras­kuus­sa 1939 oli Le­ni­ta vasta pa­ri­vuo­tias (s. 1.1.1937). Lap­sen mie­liin pai­nui veret py­säyt­tä­vä si­ree­nin ul­von­ta, joka tun­tui vat­san­poh­jas­sa ja koko ke­hos­sa, saa­den ai­kaan pa­hoi­voin­nin. Töö­lö­läi­sen ker­ros­ta­lon nel­jän­nes­sä ker­rok­ses­sa asu­nut Ai­ris­ton perhe juok­si mui­den mu­ka­na il­ma­hä­ly­tyk­sen tul­les­sa kel­la­riin, iso­si­sa­ren tem­ma­tes­sa kai­na­loon­sa Le­ni­tan.

Il­ma­tor­jun­ta­si­ree­ni hal­lit­si elä­mää. Vä­lil­lä äiti kul­jet­ti kol­mi­lap­sis­ta per­het­tään sotaa pa­koon lä­hei­sel­le maa­seu­dul­le, isän pal­vel­les­sa tal­vi­so­dan ai­ka­na kou­lu­hal­li­tuk­sen mää­räyk­ses­tä eri kou­lu­jen ma­te­ma­tii­kan opet­ta­ja­na, nuo­rem­man väen ol­les­sa rin­ta­mal­la.

Jat­ko­so­dan ai­ka­na kaik­ki mie­het tar­vit­tiin kui­ten­kin maan­puo­lus­tuk­seen, ja Reino Ai­ris­to pal­ve­li mui­den ma­te­ma­tii­kan opet­ta­jien ta­voin il­ma­tor­jun­nas­sa. Sodan pitkittyessä Helsinkiä alettiin evakuoida. Ennen helmikuussa 1944 alkaneita Helsingin suurpommituksia myös Airiston perhe ja kaikki omaisuus oli pakattu kuorma-autoon ja perhe muutti Lopen Läyliäisiin. Sijoituspaikaksi osoitettiin Kormusaaren perheen talon yläkerta.
Lenita oli 6-vuotias ja ehtinyt aloittaa syksyllä koulun Töölössä. Kevätlukukaudelta 1944 Lenitalla on kuitenkin todistus Metsäkylän piirin kansakoulusta Lopelta, jossa hän jatkoi koulutyötään vielä seur. syksynäkin, palaten kuitenkin kesken syyslukukauden takaisin Helsinkiin.

Yhä edelleen Lenita muistaa pimeän metsätaipaleen ja sen jälkeen avautuneen peltomaiseman ja sen laidalla sijainneen koulurakennuksen.

- Koko ajan kävellessä tähyiltiin taivaalle, näkyykö pommikoneita, muistelee Airisto.

Mieliin on painunut myös syksyinen sänkipelto, jolla koululaiset keräsivät tiiviinä rintamana emalikippoihin sadonkorjuun jäljiltä pellolle varisseita tähkäpäitä, sänkipellon pistellessä paljaita jalkoja. Kengät oli , mutta niitä säästettiin !

- Emme todellakaan olleet Lopella luontoretkellä! Pelko ei hellittänyt vaan ahdistuneita oltiin joka päivä. Myös meille lapsille oli  aivan selvää, että elettiin suuren vaara keskellä, kertaa Lenita sotavuosimuistojaan.

Elo oli vaatimatonta. Äiti laittoi kaminalla velliä tai mitä oli satuttu ruoaksi saamaan. Iltaisin ikkunat pimennettiin pommitusten pelossa. Kerran viikossa käytiin puron rannassa saunassa.

-Perheemme oli oma pieni ykiskkömme, joka pyrki pysymään hengissä. Elettiin kuitenkin täysin toisenlaista elämää kuin mihin oli totuttu, kertaa Lenita. Perheen äiti oli joutunut jättämään työnsä pianonsoiton opettajana, ja kesittyi nyt pitämään huolta kahdesta nuorimmasta tyttärestään. Vanhin sisar jatkoi koulunkäyntiään Karkkilassa, jonne Arkadian yhteislyseo oli sodan jaloista siirretty. Pidemmillä lomillaan sisar vieraili Läyliäisissä. Isä palveli Helsingin ilmapuolustuksessa ja harvinaiset vapaat ja vierailut olivat suuria kohokohtia perheen elämässä.

Dramaattinen ja vaikuttava elämänvaihe

Silloin elettiin aivan toisenlaisessa todellisuudessa kuin tänä päivänä. Äidin kanssa kierrettiin kylällä talosta taloon, vaihtaen korjattuja ja silitettyjä vaatteita ruokaan. kauneuden tuoma lisäarvo valkeni jo tuolloin, kun äidin kirjoma essu ihastutti maatalon emännän antamaan siitä jopa sokeria, kun muut vaatteet vaihtuivat perunaan ja viljaan, muistelee Lenita.

Noilta tilavierailuilta mieleen painui opettavaisena kokemuksena ja silmmiä avaavana myös maaseudun sota-ajan arki; naiset vastasivat yksin niin karjasta kuin viljelyksistäkin, lapsistaan huolehtien. Edes hevosia ei apuna ollut ! Ruokaa tuotettiin koko kansakunnan tarpeisiin, tiloilla oli elintarvikkeiden luovutusvelvollisuus.

Lyhyt jako Lopella oli hyvin dramaattinen vaihe elämässäni. Epävarmuus kaihersi, loppuuko sota koskaan? Tulevaisuudesta ei ollut tietoa. Paluu Helsinkiin avasi silmät sodan tuhoille. Raunioituneet rakennukset ja sodassa vammautuneet miehet olivat pysäyttävä näky. Mutta kaikki katsoivat eteenpäin, pieniä yrityksiä perustettiin ja hyvinvointi-Suomen uudelleen rakentaminen alkoi. Lenitan elämä vei maailmalle vapaan ja itsenäisen Suomen lähettiläänä, Sotainvalidien valitsemana Suomen Neitona 1954. Tästä alkoi Lenitan ura. Liike-elämä ja yrittäjyys astuivat elämään äkkiarvaamatta isän kuoltua 1956.  Lenitasta kasvoi näyttävä ja näkyvä nainen, tv-persoona, suomalaisen teollisuuden, kulttuurin, matkailun ja designin viejä ja merkittävä mielipidevaikuttaja.